Urani aikana olen kuitenkin herännyt oman elämäntapani ja arkeni vaikutuksiin luontoon ja maailmaan ympärilläni.
Huoli ilmastonmuutoksen vaikutuksista urheiluun ja talviin on kulkenut mukanani lyhenevän talven realiteettina ja keinolumella hiihdettyjen kisojen järjettömyytenä. Olen ymmärtänyt, että oma elämäntyylini urheilijana on osa ongelmaa. Olen kokenut usein huonoa omaatuntoa urheilijuudesta ja sen tuomista valinnoista ekologisesta näkökulmasta, sillä koen, että joudun muutenkin arjessani elämään vähemmän kestävästi kuin haluaisin.
Usein puhutaan arjen pienistä teoista, mutta juuri ne olen vammaisena ihmisenä kokenut suhteellisen vaikeaksi. Esimerkiksi liikenteen osalta työmatkapyöräily ei pyörätuolinkäyttäjälle ole vaihtoehto, eikä usein julkinen liikennekään. Erityisesti talvella oman auton käyttö lisääntyy paljon, ja auto on pyörätuolinkäyttäjälle ehkä suurin itsenäisen elämän mahdollistava apuväline pyörätuolin jälkeen.
On kuitenkin fakta, että luopumisen, soveltamisen ja kompromissien opettelu tulee vastaan jokaiselle lähitulevaisuudessa, ja kehotankin suhtautumaan siihen mielenkiintoisena haasteena pakon tai pelotteen sijaan.
Vammautumisen jälkeen totuin siihen, että moni itsestäänselvyytenä pitämäni asia vaatisikin nykyään joustamista, suunnitelmallisuutta tai luopumista. Aluksi luopuminen tuntui vaikealta, sillä yhteiskunnassamme kerrotaan jatkuvasti kaiken olevan mahdollista, ja kuinka jokainen ansaitsee haluamansa. Loputtomat mahdollisuudet ja jatkuva kehityksen, kasvun ja kuluttamisen kulttuuri ei vahvista ajatusta luopumisesta tavoittelemisen arvoisena asiana.
Saavutetuista eduista ja etuoikeuksista luopuminen on vaikeaa, vaikka ymmärtäisikin sen olevan osa yhteistä hyvää. Lentomatkustaminen, ylikulutus ja lihansyönti on helppo perustella itselleen vain katselemalla ympärilleen muiden tehdessä samaa, ja niistä luopuminen tai niiden vähentäminen voi tuntua ylivoimaiselta tehtävältä.