Äänessä: POW-jäsen – Entisen himomatkaajan identiteettikriisi

Minä olen matkaillut elämässäni paljon lentämällä. Paljolla tarkoitan, että olen käynyt 44 maassa, useimmissa lentämällä. Toki olen varmaan puolet tuosta määrästä tehnyt julkisilla siten, että olen lentänyt eri mantereelle ja matkaillut siellä maata pitkin. Mutta kuitenkin olen lentänyt paljon enemmän kuin moni muu. Itseasiassa maailman väestöstä noin 80 % ei ole koskaan lentänyt. Minä olen. 

Ennen muodostin identiteettini matkailun ympärille ja aina tuttuja tavatessani Suomessa yleisin minulta kysytty kysymys oli ”minne seuraavaksi?”. Olin ahdistunut, jos minulla Suomeen tullessani ei ollut tiedossa jo seuraavaa reissukohdetta ja paine rinnassa helpotti viimeistään, kun sain klikkailtua Skyscannerista menolipun jonnekin. 

Pitkään oikeutin lentämiseni sillä, että en syönyt lihaa tai en hankkinut lapsia. Minulla ei jäänyt kämppää Suomeen, joten en lämmittänyt asuntoa enkä omistanut autoa. Tein myös Suomessa ollessani todella paljon töitä ansaitakseni reissurahat, joten olin mielestäni ansainnut puolen vuoden reissun ulkomaille.

Tiedon lisääntyessä ilmastokriisistä en voinut enää olla miettimättä sitä, miksi juuri minulla on oikeus lentää.

Reissailu oli osa identiteettiäni ja olin elänyt matkasta toiseen vuosia. Miksi juuri minun muka pitäisi lopettaa lentäminen ja luopua elämäntavastani?

Olen etuoikeutettu suomalainen, joka on sattunut syntymään maahan, jossa meillä on puhdasta vettä ja luontoa. Meillä on myös rahaa tuhlata kaikkeen, mikä ei ole elämän perusedellytys. Ilmastokriisi on siitä epäreilu, että se iskee pahiten heihin, jotka sitä ovat vähiten edistäneet. Metsiin, meriin, eläimiin, matalan tulotason maiden ihmisiin. Ja pahimmat aiheuttajat olemme me länsimaiset rikkaat ihmiset.  

Kesti kauan hyväksyä se tosiasia, että kyllä, myös minä aktiivisesti aiheutan ilmastokriisiä ja luontotuhoa. Kukaan ei haluaisi ääneen sanoa sitä, että myös omalla toiminnalla on aina seuraukset. Olemme kasvaneet yhteiskuntaan, jossa kaikki hokee, että olemme ansainneet lomamme ja uudet automme. Ansaitsemme uudet sisustustavarat ja viikon lomat Alpeille. 

Olen aikani tuote ja uskoin vilpittömästi, että olen ansainnut lentää toiselle puolelle maapalloa ja talven kovan kausityön jälkeen ansaitsen viikon loman lämpimässä.

Olen käynyt pitkän ja tuskallisen keskustelun itseni kanssa siitä, onko minun oikeasti ok lentää. En ole valmis luopumaan matkailusta, ja pahiten riipi ajatus siitä, etten enää näkisi toisella puolella maapalloa asuvia ystäviäni. Tajusin kuitenkin, että minun ei tarvitse luopua matkailusta. Voin matkailla maata pitkin yhtä hyvin. Aion vielä joskus lentää tapaamaan ystäviäni, koska heistä en ole valmis luopumaan. Kuitenkin onnistuin kiepauttamaan lomalentämisen ajatuksen ympäri ja luopumisen möykky rinnassani helpotti. Voin matkailla maata pitkin ja jos vielä lennän, teen sen erittäin harkiten ja harvoin.

Olen siis päättänyt, että minä en ansaitse lomareissuja lentämällä. Kukaan meistä lukijoista ei ansaitse. Olemme syöneet jo oman osamme ilmastokakkua ja samalla muidenkin kakut.

Miksi meillä rikkailla on oikeus tuhota ainutkertaista maapalloa huvittelemalla? On varmaankin kaikille jo selvää mitä täällä nyt tapahtuu. Meret ovat täynnä roskaa, korallit kuolevat koska lämpötilat nousevat, metsät hakataan ja luonnon monimuotoisuus on vaarassa. Pölyttäjät kuolevat ja käynnissä on ihmisen aiheuttama kuudes sukupuuttoaalto. Ihmiset, eläimet ja luonto kärsivät ennätyshelteistä ja äärimmäisistä luonnonilmiöistä sekä samalla tulvista. Talomme ovat kirjaimellisesti tulessa. Silti, silti ihmiset vielä lentävät lomalle ja syövät lihaa. Koska he mielestään ansaitsevat sen.

Jos tuntuu, että arki on rankkaa ja rentoutuaksesi tarvitset täydellisen irtioton, olisiko mahdollista, että keventäisit arkeasi?

Olisiko työaikaasi mahdollista lyhentää? Olisiko mahdollista ottaa vähemmän töitä vastaan? Olisiko joku uusi harrastus mahdollinen? Onko se oikeasti tarpeellista, että lennät kahdesti vuodessa ulkomaille lämpimään tai laskemaan? Voisiko elämän järjestää siten, ettei tarve ”täydelliselle irtiotolle” olisi enää välttämätöntä?

Länsimaissa arkemme on jo verrattain helppoa. Suomessa meillä on siedettävät lämpötilat ja hanasta tulee juomakelpoista vettä. Lapsemme ja vanhuksemme eivät (vielä) kuole kuumuuteen ja meillä on kaikilla ruokaa syötäväksi. Suomessa talomme eivät (vielä) ole tulessa, eivätkä tulvat vie niitä.

Nyt on aika tunnustaa oma vastuumme ja tajuta se, että jokaisella teollamme on seuraus. Toimimme myös jatkuvasti esimerkkeinä lähipiirillemme ja lapsillemme, vaikka emme sitä välttämättä tiedosta.

Usein ajatellaan, että eihän minun lentoni mihinkään vaikuta, mutta lentämisen lopettaminen on yksi tehokkaimmista keinoista pienentää henkilökohtaista hiilijalanjälkeä. Ilmastoteot ei ole mikään kilpailu siitä, kuka tekee eniten, mutta mielestäni se, että kaikki tekevät parhaansa, on välttämätöntä. Jokainen kauppareissu ja loma ovat aktiivista toimimista ja päätöksiä siitä, kuinka paljon toiminnallasi pahennat ilmaston ja maapallon tilaa. Päättäjät eivät tee tarpeeksi, joten nyt viimeistään on yksilöidenkin aika toimia eikä vain seilailla tahdottomana ja toistella että ”mutta se on laillista ja muutkin niin tekevät”.

”Mietitään vielä kerran kahta tapaa, joista toisessa teemme jotain ja toisessa emme. Jos sorrumme ajattelemaan, että jokainen yksittäinen päätös ja päätöksentekijä ovat niin pieniä, ettei niillä ole merkitystä, silloin häviämme varmasti. Jokainen yksittäinen päätös on pieni, mutta vie isoa kuvaa eteenpäin” (sitaatti Metsä meidän jälkeemme; Sampo Soimakallio).

Tulevaisuudessa kun lapsenlapsemme kysyvät meiltä, miksi emme tehneet mitään ilmastokriisin pysäyttämiseksi, vaikka kaikki ratkaisut olivat saavutettavissa, voin ainakin sanoa, että minä yritin. Toivottavasti voit sinäkin. 

Vinkkejä vähäpäästöisempään liikkumiseen ja matkustamiseen löydät POW:in Liiku Fiksummin -sivustolta.

Lue lisää blogista: